Suloiset on suloisinta nyt
Kallioon, ja vähän Järvenpäähän, sijoittuva indierockyhtye Suloiset laulaa arkisesta angstista ja -ongelmista tarjoillen niihin myös toimivia ratkaisuja: ”Hei, mä en pysty puhuun enää, nyt on tosi huono kuuluvuus.”
Teksti ja kuvat: Anna Pupu Väre
Onko Suloisten musiikki punkkia, indietä, räkää, lovea, vai kovaa rockia, bändi ei lähtisi liikaa vatvomaan. Pääasia, että keikoilla tanssitaan.
Pieni Vallilan treenikämppä on tulessa ja kaikki neliöt käytössä, kun bändi paahtaa menemään. Kai teillä on korvatulpat mukana, joku kysyy. Röökin filtteri toimii tässä yllättävän hyvin.
Suloisten musiikki on millenaalien sukupolvikokemus, jossa soitellaan vasta pilkun jälkeen ja tehdään vallankumousta jatkoilla, kun kaikki on jo liian soseessa. Millainen Suloisten vallankumous olisi?
”Ettei eläimille tuotettaisi enää kärsimystä”, Helmi Flinkkilä (koskettimet) aloittaa.
”Eikä kyllä ihmisillekään”, Joona Tikkunen (rummut) lisää. ”Hyväksyttäisiin erilaisuus ja se, että ihmisillä olisi eri resurssit osallistua asioihin, eikä ketään se takia jätettäisi taakse. ”
”Mä oon fakkiintunut tähän perustuloon. Se mahdollistaisi kämpän ja toimeentulon, ja siten taiteen tekemisen ilman että tarvitsisi koko ajan taistella selviytymisestä, sanoo Matias Uusisilta (basso).
”Kyllähän ihmiset olisivat näin luovempia, ja tekemiseen olisi ihan eri tapaa mahdollisuuksia”, Iris Flinkkilä (laulu) summaa.
Miten tällainen bändi on päässyt syntymään?
Ekat Suloiset-treenit pidettiin jo ennen koronaa 2020, mutta sitten tulivat sulut ja rajoitukset. Bändin kokoonpano on ehtinyt vaihtua muutamia kertoja – rumpalit etenkin – mutta nyt ryhmä näyttää hitsaantuneen hyvin yhteen, ja löytäneen kasaan hyvän porukan.
Konsensus toimii, kun kenelläkään ei ole liian määräävää egoa, joka pienentäisi muita.
Suloisia ovat Matias Uusisilta (vas), Artturi Siromaa, Joona Tikkunen, Helmi Flinkkilä, Ville Tynkkynen ja Iris Flinkkilä.
”Musta me ollaan kasvettu isoksi sillä ajatuksella, että jos joku haluaa tulla mukaan soittamaan niin tervetuloa, kaikki pelaa. Mutta lopulta kaikki ovat löytyneet mukaan niin, että joku on aina tuntenut jonkun”, Iris miettii.
“Niin, mun äiti mut vissiin myi tähän bändiin”, Joona sanoo.
Joo, Joonan äiti myi, kun meillä oli jo rumpali vaihtunut pariin kertaan. Mä olin mun äidin luona ja siellä oli myös Joonan äiti. Mä selitin silleen, että meillä on tosi hyviä biisejä, mutta ei taaskaan ole rumpalia, ja Joonan äiti oli, että, no mun pojathan soittaa molemmat rumpuja, valitkaa niistä, Iris selittää ja täydentää vielä: ja me ollaan Helmin kanssa siskoksia, niin me tunnetaan niinkun vauvasta asti.
Matias näkisi perustulon hyvänä tapana tukea musiikin tekemisen mahdollisuuksia.
Sanoituksia päiväkirjoista
Bändin ensimmäisen EP:n Kokaiinia mocktailbaarissa sinkulla kuljetaan pitkin Helsinginkatua tavalla, jossa riittää samaistumispintaa Kalliossa kasvaneille.
”Helsinginkatu on yllättävän pitkä, kun sen kävelee kännissä. ---- Raavin reidet verille, olen tullut suoraan sieltä pimeästä. Sydänlasit, tukka auki, tiedän, meillä tulee oleen vaikeeta.”
”Masentuneita joka huoneessa, se on installaatio.”
”Se oli musta jotenkin hauska ajatus, että kaksi ihmistä istuu kaksiossa eri huoneissa, kun jossain installaatiossa. Mun tekstit syntyvät usein palasina, niihin kuuluu omia kokemuksia ja hyviä lauseita vanhoista muistikirjoista. Monet muistiinpanot ovat syntyneet jo ennen bändiä. Tekstiaihioihin kuuluu ihmissuhteita, visuaalisia kuvia, mutta myös ironiaa ja huumoria, sanoituksista vastaava Iris sanoo.
Mocktailbaari-sinkusta julkaistiin myös tanssittavampi remix, joka on bänger! Biisin tuottaneen Joonan mukaan ajatus lähti läpästä, mutta lopulta biisistä tuli niin hyvä, että se oli pakko julkaista.
”Masentuneita joka huoneessa, se on installaatio.
Moctailbaari-remix on bänger! ”
”Mocktailbaari oli eka biisi, joka tehtiin me kollektiivisesti. Metodina on, että kaikkien ideat kuunnellaan ja kokeillaan. Sen jälkeen konsensus on löytynyt yleensä varsin helposti. Meillä kaikilla on selkeä, visuaalinen yhteisymmärrys siitä, miltä meidän musiikin pitää kuulostaa, kertoo Joona.
Suloiset tykkään järkätä keikkojensa yhteyteen bileitä, joiden ilmapiiri laskisi keikoille tulemisen kynnystä myös uusille ihmisille. Sellaiset olivat esimerkiksi Ron Forsmanin The Style Is Death –disko bändin toisen EP:n, Ei ollutkaan niin hauskaa kun luulin julkkareiden yhteydessä.
Bändielämän autuus ja hinta
Bändin mukaan Helsingin skene voi tavallaan hyvin. Bändejä ja tekemisen intoa riittää, mutta keikkapaikkoja saisi olla enemmän. Maakunnissa tai ylipäänsä missään pitemmän matkan päässä keikkailu on kallista hommaa, kun jollain on kuljetettava soittimetkin paikalle. On hyvä, jos keikkaliksalla saa bensat maksettua.
”Samanlaisia kokemuksia kun bändissä soittaminen on vaikea saada mistään muualta.”
”Kulurakenne on hankaloitunut merkittävästi, kun soittajat ei saa jonkun haistavittu-liksan jälkeen keikkapaikalta edes soppalautasellista. Samalla bensat ja vuokrat yms. nousee ja tuet laskee. Enemmän jos joutuu tekemään töitä, niin se on hyvin usein moninkertaisena pois luovuusenergiasta”, Artturi Siromaa (kitara) avaa.
Artturin mukaan bändissä koettu ystävyys ja keikan jälkeinen euforia on ainutlaatuinen kokemus.
Toisaalta: “Samanlaisia kokemuksia, samanlaisia ystävyyssuhteita ja samanlaisia tunteita on aika vaikea saada mistään muualta. En mä ainakaan keksi, mikä olisi samanlainen tunne kuin joku hyvän keikan jälkeinen euforia ja semmoinen, et kaikki, koko bändi on jotenkin kollektiivisesti ylpeitä ja iloisia omasta ja toisten suorituksesta.
Mulle musiikki on ollut semmoinen punainen lanka elämässä aika pitkään”, Artturi sanoo.
Parasta just nyt:
Tuleva syksy ja pitkä talvi on hyvää aikaa scoutata oman kaupunkinsa indieartisteista uusi lemppari ja käydä pienillä klubikeikoilla vaikka joka viikko. Siinäpä oiva lääke kaamosapeuteen. Muistetaan myös, että arkikeikkojen tuntemattomammat tähdet ovat tulevia viikonloppujen vetonauloja.