Seinähulluuden rajamailla – Keuhkot Kultsalla
Tahvo Paatero tekee tuloaan. Hän tutkii kulttuuria ankaralla pieteetillä. Keväällä piruparka koki Keuhkot.
Teksti ja kuvat: Tahvo Paatero
Sodat vyöryvät ruutuihin päivittäin aamukahvin kera, talous yskii ja jossain kulman takana joku jo teroittaa kostoa. Vielä vähän aikaa sitten YouTuben hourupäät olivat vain kylähulluja digitaalisessa kapakassa, joille naurettiin ja joita matkittiin pikkujoulun jatkoilla. Nyt he johtavat maailmaa. Nyt niiden silmät tuijottavat eduskunnassa pääministerin pöydän takaa.
Joku haluaa olla rauhassa, juoda liikaa ja rakastaa uskontokuntiin kuulumattomia ihmisiä, niin maailma ei siedä enää sellaisia. Nyt pitää kuulua joukkoon, nostaa lippu, polvistua, huutaa samaa huutoa kuin muutkin muka Orwellin nimeen - mitään ei saa enää sanoa. Siksi Odinin kodinturvajoukot marssivat parvekkeesi alla. Etsimässä sinua, vääriä ja outoja. Kokoontumisissaan epäilevät myös omia, koska joukossa on aina luokkavihollisia. Wokemaisia vakoojia.
René Guénon kirjoitti jo vuonna 1927, että moderni ihminen on eksynyt. Että länsimainen ihminen on katkaissut siteensä kaikkeen pyhään ja muuttunut ontoksi, irralliseksi koneeksi. Ehkä hän oli oikeassa. Mutta minä en kaipaa takaisin mitään pyhää järjestystä. En kaipaa maailmaa, jossa diinaritukkaiset profeetat ja televisioevankelistat sylkevät totuuttaan suoraan silmille ja käskevät miten pitää elää, rakastaa pieksemällä perhettään ja kuolla tuonpuoleista elämää varten. Nyt he eivät enää saarnaa vain halleissa ja tv-vastaanottimissa. Nyt he lähettävät ohjuksia elävien päälle.
”En kaipaa maailmaa, jossa diinaritukkaiset profeetat ja televisioevankelistat sylkevät totuuttaan suoraan silmille ja käskevät miten pitää elää, rakastaa pieksemällä perhettään ja kuolla tuonpuoleista elämää varten”
Putin. Trump. Xi. Jokainen niistä kuin vanhan testamentin vihainen jumala sähköisessä lihassa. Ja kummallisinta on, miten moni hurraa mukana, kuin tämä kaikki olisi paluu johonkin kadotettuun miehuuteen eikä täydellinen romahdus.
Mieluummin minä tanssin puolialastomana jonkin kinky-klubin hikisessä pimeydessä kuin huudan hallelujaa homeisessa puusalissa, jossa risti roikkuu katonrajassa kuin huonosti tehty giljotiini. Mieluummin katoan ihmisten joukkoon, jotka eivät väitä tietävänsä totuutta.
Mutta sekään ei enää riitä.
Korvissa vinkuu, tulee tyhjyys. Silloin tuntuu, että Guénon ehkä näki kaiken jo etukäteen: moderni ihminen seisoo yksin oman vapautensa raunioissa eikä tiedä mitä sillä pitäisi tehdä. Rene tiesi mitä pitää tehdä, kun kääntyi kristitystä muslimiksi. Vaaliteltalla sain Renen nimeen vannovalta äärioikeistopapilta turpaan, koska väitin hänelle kansallissosialistien olevan tämän päivän juutalaisia.
Ja sitten tulee Viktor Klimenko.
Kasakka, saarnaaja, klovni, pyhimys. Mies, joka lauloi kappaleen Aurinko laskee länteen kuin olisi jo silloin tiennyt mihin tämä maailma on menossa. Topi Kärki lähetti hänet Napoliin ja koko Suomi tuijotti televisiota, kun Viki esiintyi komeasti sateenkaaren värien loistaessa, mutta mustavalkotelevisiossa ei värejä nähty. Nyt tv:ssä ovat värit, mutta ihmisten käsitys todellisuudesta on mustavalkoinen – jopa demareilla.
Myöhemmin hän sanoi olleensa vain alaston klovni. Että julkisuus oli helvetti. Että usko pelasti. Mutta suomalainen julkisuus ei päästä ketään helpolla. Ei edes pelastettua miestä. Niinpä Viki väitti räjäyttävänsä helluntailiikkeen Hymy-lehden haastattelussa ja joutui sitten selittelemään sanojaan Leo Mellerille radiossa kuin katuva syntinen poliisikuulustelussa.
Siinä se suomalainen tragedia taas oli: mies yrittää löytää Jumalan ja päätyy iltapäivälehteen.
Pääsiäisenä kohtasin syvimmän tragedian: en Jumalan kuolemaa, vaan kulttuurin: kukaan ei enää nouse. Ei Kristus, ei työväenliike, ei rock. Tuijotin silmiin suklaapupua, ja sitten tapahtui ihme.
Avasin Hesarin. Siellä mainostettiin IF Society Festivalia Kulttuuritalolla, jossa suomalainen vaihtoehtokulttuuri käy kuolemassa apurahalla, jos vaaliteltan äärioikeistopappia uskoo. Naama veressä väitin joskus nähneeni hänet hervantalaisessa Mixei -yökerhossa, mutta hän kiisti sen olevan mahdotonta, koska on puoliksi eteläpohjanmaalainen, puoliksi venäläinen, joka oli naimisissa itäsaksalaisen naisen kanssa Moskovan olympiakisojen ajan.
Orwell näki Espanjan sisällissodassa tulevan valtamedian valheen, mutta ei hän osannut kuvitella tätä: ei keikkamainoksia Tero Vaaralle, ei Goatmoonille, ei Jösse Järvenpäälle. Ei kansalle mitään mihin tarttua, ei lavatanssien spermaista demokratiaa, jossa ovulaatio haistaa sen oikean. Vähemmästäkin valtaa vaille jääneet vihreät miehet radikalisoituvat persuiksi. Sen sijaan siellä heiluvat Sur-Rur, FUN, Keuhkot, Radiopuhelimet, Echo is Your Love, 8 Bits High, Seksihullut ja Jolly Jumpers.
Ja tietenkin kaiken takana Bad Vugum. Tuo suomalaisen undergroundin likaviemäri. Levy-yhtiö, joka teki Oulusta ideologian. Siellä ruisperkeleet ulvoivat kuin kansakoulun harmonit helvetissä, ja yksi laulajista julisti avoimesti, että hänen fasisminsa rajoittui levy-yhtiön pomon viiksiin. Siinä suomalaisen älymystön moraalinen selkäranka: viikset. Ei aate, ei veri, ei maa — karvankasvu.
Yksi yhtye ei edes soittanut. Se vain hakkasi pyykinkuivaustelineitä ja roskapönttöjä. Mutta ehkä se olikin rehellisintä musiikkia mitä Suomessa on tehty. Silti esitys jäi marginaaliksi eikä kansan syvät rivit siitä tunnistaneet oman elämänsä ääntä: metallinen kolina, kahvipannu, jatkuva vitutus. Juice Leskinen heitä puhutteli.
Ja sitten tämä amerikkalainen elektronisen musiikin ihmelapsi, raamattuvyöhykkeen kasvattama digitaalinen apostoli, joka tuli Suomeen ja kohtasi itse Saatanan. Paholainen tarjosi Koskenkorvaa ja väitti sitä vedeksi — eikä siinä edes valehdeltu paljon, sillä suomalainen viina on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat kadota kemiallisesti. Kun tämä ulkomaalainen oli juonut tarpeeksi, hän ei päässyt lavalle. Hän heräsi takahuoneen vessasta, ympärillään naisiksi pukeutuneita pelimanneja – transuja, ei saatana – ja tiesi olevansa helvetissä.
”Jäljellä on enää yhtye nimeltä Keuhkot. Viimeinen hengittävä vaaran paikka tässä maassa, jota fanittavat Jim Jarmuchin kaltaiset elokuvaohjaajat”
Leo Meller on poissa. Viktor Klimenko on vaiennut estradeilla kuin luostariin vetäytynyt Kari Peitsamo, joka kyllästyi todistamaan ihmiskunnalle, ettei ihmisellä ole päätä. Siksi jäljellä on enää yhtye nimeltä Keuhkot. Viimeinen hengittävä vaaran paikka tässä maassa, jota fanittavat Jim Jarmuchin kaltaiset elokuvaohjaajat.
Näin yhtyeen Vallilan Playhousessa vuonna 2023, jolloin lavalla ei esiintynyt yksinäinen saarnaajaa, eikä nähty ja kuultu yhden miehen psykoottista performanssia, jonka sanomassa on totuus, vaan laavalla seurasin kokonaisen yhtyeen teutarointia. Olin nähnyt Keuhkot vuosina 1999–2017 useita kertoja: tarkkaa soittoa, kylmää rytmistä kurinalaisuutta, vaikka puhujanpöntöstä välillä lenteli nuija yleisön joukkoon. Mutta vuonna 2023 tapahtui jotakin muuta. Soittamisen tilalle ilmestyi pullonpalautusautomaatti. Lavalla ei enää esitetty musiikkia vaan lähinnä spoken wordia.
Ja tietenkin minä ostin lipun IF Societyn -festivaaleille lipun perjantai-illan kauttaukseen vain Keuhkojen vuoksi.
Samat merkit olivat ilmassa nytkin: tekniset ongelmat kuin sähköverkkoon eksyneet demonit, puheen vyöryä enemmän kuin kappaleita, ja Kake Puhuu eli herra Keuhkot seisoi taas lavalla kuin mies, joka yrittää pelastaa uppoavasta Nooan arkista laskeutumisalusastiaansa jotain mitä kukaan muu ei edes näe. Ei yksin, ei kokonaisen yhtyeen kanssa, vaan duona. Vierellä Marko Ojala — mies Liimanarinan ajoilta, 80- ja 90-lukujen taitteesta, nyt Intian guruna Suomeen takaisin palautunut hahmo.
Yleisössä näki pelon. Ja hämmennyksen. Vanhojen fanien silmät etsivät turvaa vanhoista rakenteista, muistojen lohdusta, kaitafilmeistä. Nyt seinä heijasti värikuvia koirista. Keikka oli hardcore fans only, todettiin musapalstoilla. Mutta minä tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin helpotuksen. Että joku vielä uskaltaa olla hallitsematon. Että joku tuo lavalle saman vaaran kuin Viki saarnoissaan: sekavuuden reunalla hohtavan toivon. Taiteen pitääkin loukata silloin kun ihmiset ovat alkaneet käyttäytyä kuin asiakkaat. Keikka saattoi muistuttaa Sielun Veljien Punahilkkaaa — ei siksi että se olisi ollut samanlainen, vaan siksi että siinä uskallettiin repiä esitys auki yleisön silmien edessä. Todennäköisesti yhtye tai artisti ei moiseen edes pyrkinyt. Kaikki saattoi olla vaan vahinkoa - grande munaus.
Ja sitten, kaiken kaaoksen keskellä, tulivat vielä vanhat hitit Liikaa järkee ja Jumala ei välitä.
Odotan jo seuraavaa keikkaa. Haluan saada sinne Viktor Kilmenkon mukaan. Keuhkot, Viki ja Peitsamo ovat ne ainoat kotimaiset artistit, joita pystyn vielä kuuntelemaan. Avantgardea, gospelia ja kommarilauluja – muualta en hurmosta saa.
Kake Randelinin entinen basisti asui naapurissani. Iskelmän perämoottori samassa rapussa. Ja minä raahasin sen punk-keikalle, missä Liimanarina ja Jyrki Nissinen repivät ilmaa auki Pihlajamäessä helsinkiläisessä lähiöbaarissa.
Vikin kanssa sama ihme tuskin tapahtuu. Mutta jos pääsisin edes kahville hänen kanssaan. Yhteen kahviin. Siihen, että mies ottaisi tussin käteen ja raapustaisi nimensä Stenka Rasin vinyylin kanteen. Silloin voisin rojahtaa tuoliin kuin isänsä luokse palannut tuhlaajapoika ja sanoa: “Elämältä kaiken sain.” Eikä enää puuttuisi mitään. Ei saatana mitään.